Historian havinaa

Teemme juhlavuoden kunniaksi nostoja yhdistyksen 60-vuotiselta taipaleelta. Tämä sivu päivittyy juhlavuoden aikana.

YHDISTYKSEN PERUSTAMINEN

Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry:n perustava kokous pidettiin 29. tammikuuta 1961.

Ote yhdistyksen pöytäkirjasta:

   ”Me allekirjoittaneet perustamme täten Tampereen Seudun    

    vajaamielisten Tuki ry-nimisen yhdistyksen, jonka

    tarkoituksena on toimia yhdyssiteenä vajaakykyisten lasten

    omaisten ja ystävien kesken, selitämme täten liittyvämme

    jäseniksi yhdistykseen ja hyväksymme sille seuraavat

    säännöt.

   Tampereella tammikuun 29.päivänä 1961

    Onni Honkkila, pastori, Tampere

    Hannes Asikainen, sähköas., Tampere

    Armas Raunio, taiteilija, Pirkkala

    Onni Tuomenoja, sos.tarkkailija, Ylöjärvi

    Eero Ruohoniemi, autonk., Tampere

    Eila Vuorenmaa, rouva, Tampere ”

Yhdistys merkittiin rekisteriin, ja säännöt hyväksyttiin 24.maaliskuuta 1961.

Puheenjohtajaksi valittiin pastori Onni Honkkila, joka toimi diakoniajohtajana. Yhdistyksen perustajien nimiluettelosta voi havaita, että toimintaa olivat käynnistämässä sosiaalialan ja seurakuntien työntekijät yhdessä vanhempien kanssa. Myöhemmin on yhdistyksen toimintaa kehitetty kuitenkin etupäässä vanhempien voimin ja heidän aktiivisuutensa pohjalta.

Yhdistystä perustettaessa käytettiin kehitysvammaisesta ihmisestä yleisesti nimitystä vajaamielinen. Niinpä sana esiintyy myös yhdistyksen ensimmäisessä nimessä.

Sana "vajaamielinen" sai kuitenkin kielteistä sävyä, ja jo vuonna 1966 yhdistyksen sääntömuutoksen yhteydessä nimeksi valittiin Tampereen Seudun Kehitysvammaisten Tuki ry.

Vuonna 1978 jätettiin nimestä pois sana "seudun", koska ympäristökunnissa oli alkanut toimia omia yhdistyksiä. Yhdistyksen sääntöjä ja nimeä muutettiin jälleen 1980, mistä lähtien nimenä on ollut Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry.

Lähde: Yhdistyksen 30-vuotishistoriikki: "Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry 1961-1991". Historiikin toteutus Kalevi Ahonen, Salme Vihtonen ja Riitta Niemi.

ÄIDIT VAIN, NUO TOIVOSSA VÄKEVÄT

Tampereen Kehitysvammaisten Tuen pitkäaikainen puheenjohtaja ja työmyyrä Matti Saarinen toteaa yhdistyksen 10-vuotishistoriikissa, että 1960-luvun alussa Tampereella kehitysvammaisten tilanne oli kohtalaisen tyydyttävä. Toiminnassa olivat kunnan ja seurakunnan päivähuoltolat sekä Kaupunkilähetyksen työkoti. Ylisen keskuslaitos oli hahmottumassa.

Matti Saarinen jatkaa: "Yhdistyksemme ei syntynyt hopealusikka suussa, eikä kaiketi ollut muutenkaan sen kummempi ihmelapsi, sillä tavanomaiseen tapaan olivat ensimmäisinä kysymyksinä edessä: mistä saadaan rahaa edes vähäisenkään toimintaan, miten saadaan sana kiertämään ja miten parhaiten toimitaan kehitysvammaisten hyväksi."

Sana oli kuitenkin saatu kiertämään hyvin, koska yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi ensimmäisen vuoden aikana 232:een. Ensimmäiset jäsenkunnan aktivistit olivat äitikerholaisia ja päivähuoltolan väkeä.

Matti Saarinen kirjoittaa: "Allekirjoittaneelle on kerrottu, että tämän yhdistyksen kehto on heilahdellut seurakuntien päivähuoltola Viljalassa, sillä rovasti Honkkila oli diakoniajohtajana jo työnpaikkansa vuoksi välittömässä kosketuksessa Viljalaan. Rovasti Honkkila oli läheinen ystävä jokaiselle Viljalan lapselle ja myös heidän äideilleen. Äidit hoitivat jäsenhankintarynnäkkönsä pontevasti, ja saivat ilmeisesti vastaanhangoittelevat isätkin ainakin jossakin määrin vedetyksi mukaan yhdistykseen. "

Äitikerhoja muodostui kaksikin kappaletta. Toiseen kuuluivat Epilän päivähuoltolassa olevien äidit ja toiseen Kalevan päivähuoltolassa ja Ylisen keskuslaitoksessa olevien äidit. Aluksi äitikerhot kokoontuivat joka toinen viikko. Myöhemmin ajat ja kokoontumispaikat ovat vaihdelleet.

Äitikerhojen merkitys on ollut suuri koko yhdistyksen toiminnan ajan. Ehkä aivan toiminnan alkuvaiheessa haettiin keskinäistä tukea samassa tilanteessa olevien kanssa. Yhteiskunnan palvelut olivat niukat, eikä yleinen ilmapiiri ollut kannustava.

Yhdistyksen äitikerhot ovat jo alkuvaiheessa olleet myös merkittäviä varojen kerääjiä, kuten Matti Saarinen kertoo.

On kudottu lapasia ja sukkia myyjäisiin, myyty tuhansia lippuja teatteriesityksiin, keitetty ohimennen kahvit ja leivottu pullat, kuljetettu omat ja toisten lapset kerhoon. Osaisipa joku laskea, kuinka monta sukkaa tai lapasta on kudottu, kuinka monta kynttilää ja korttia on myyty varojen keräämiseksi, jotta lapsilla ja nuorilla olisi rattoisia ja kehittäviä harrastusmahdollisuuksia ja leirejä!

Kunnioituksena näille ahkeroijille yhdistys päätti lähettää 50- vuotisjuhlavuoden tervehdyksenä maaliskuussa 2011 äitikerholaisten itse kutomat lapaset eli tamperelaisittain tumput presidentti Tarja Haloselle ja pikkulapaset rintamerkiksi tohtori Pentti Arajärvelle. Jo parin päivän kuluttua lähetyksestä saatiin presidentti Halosen kiitoskortti kuvien kera.

Lähde: Yhdistyksen 50-vuotishistoriikki: Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry 1961–2011: Tuhansia tunteja, tahtoa ja tuloksia, toimittanut Salme Vihtonen

ÄITI JA TYTÄR SAARENTAUS URANUURTAJINA

Haastattelu on tehty Tukiyhdistyksen juhlavuonna 2021, julkaistu 10/2022.

Haastattelimme äitiä ja tytärtä, joilla on ollut merkittävä rooli tamperelaisessa erityisopetuksessa ja yhdistyksen toiminnassa vuosikymmenten ajan.

Hilkka Saarentaus, tuttavallisemmin Hixa, aloitti erityislasten/ kehitysvammaisten lasten opetusta Tampereella 1.9.1961 (silloin Saukonpuiston koulun uusissa tiloissa).

Tytär Tuila Saarentaus valittiin koulun rehtoriksi Hixan jäätyä eläkkeelle 1.8.1998 – siinä vaiheessa koulun nimi oli Kalevanpuiston koulu ja oma koulutalo oli rakennettu Lemminkäisenkadulle, Kalevan kaupunginosaan syksyllä 1986. Tuila jatkaa edelleen Puistokoulun rehtorina, tähän erityiskoulujen koulukokonaisuuteen kuuluvat Kalevanpuiston, Koivikkopuiston ja Varsapuiston koulutalot.

Molemmilla on myös ollut merkittävä rooli yhdistyksen toiminnassa. Hixa on ollut yhdistyksen ensimmäisiä jäseniä sekä perustamassa Kalevan äitikerhoa ja yhdistyksen naistoimikuntaa. Nykyään hän on yhdistyksemme kunniajäsen. Tytär Tuila on aloittanut yhdistyksessä 1980 kerho- ja leiriohjaajana, opiskellut erityisopettajaksi ja toiminut pitkään muun muassa Kalevanpuiston koulun erityisluokanopettajana ja rehtorina sekä yhdistyksen yhteistoiminnan jaoston puheenjohtajana.

Mistä kaikki alkoi - miten erityisopetus Tampereella on saanut alkunsa?

Hixa: Olin opiskellut lastentarhanopettajaksi Helsingissä ja työharjoittelussa Aulakodissa olin nähnyt kehitysvammaisia henkilöitä. Tampereella ei ollut töitä lastentarhanopettajalle (1961) ja minulle tarjottiin paikkaa ”koulussa / askartelukerhossa”. Kyseessä oli nuorten ja aikuisikäisten kehitysvammaisten kerhosta, joka kokoontui Saukonpuiston koulun tiloissa. Jonkun ajan kuluttua todettiin, ettei Saukonpuiston koulutalo ollut toimiva tila kehitysvammaisille. Ensin oltiin Messukylän Aakkulassa, omakotitalossa, nelisen vuotta, sen jälkeen saimme tilat Kalevan lastentalosta. Meillä oli kaksi luokkaa ja yhteensä noin 20 oppilasta. Myöhemmin meidän koulumme eli päivähuoltola sai ensimmäisenä Suomessa näille oppilaille oppioikeuden. 1960 luvulla aika oli erilaista: Kalevassa oppilaiden kanssa kulkiessa ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, että mitä tuossa kulkee.”

Tuila: Siinä vaiheessa lapset kävivät koulua, ja ensimmäiset opetussuunnitelmat päivähuoltoloihin kehitysvammaisille lapsille tulivat 1970-luvun alussa. Oppilaat piti ensin vapauttaa oppivelvollisuudesta, jotta he saivat opetusta päivähuoltoloissa, sittemmin harjaantumiskouluissa. Kun lapsilla oli oppioikeus, heillä oli mahdollisuutta päästä tämän opetuksen piiriin. Tämä ei kuitenkaan velvoittanut kuntia järjestämään opetusta. Tampere on ollut edistyksellinen, meillä oli kaksi paikkaa, joissa opetusta annettiin: oli seurakuntien ylläpitämä Epilä ja kaupungin sosiaalitoimen alainen Kalevan päivähuoltola (siinä vaiheessa nämä eivät olleet vielä peruskoulun alaisia).

Hixa: Tampereen kaupunki on ollut ensimmäisten joukossa kehittämässä ja rakentamassa erityispuolen palveluita. Silloiselle kaupunginjohtaja Paavo Lehtiselle oli erittäin tärkeää, että kehitysvammaisten henkilöiden palveluita kehitetään. Ilman häntä Tampereella ei olisi ollut tällaista kehittämistä. Paavo Lehtinen piti tärkeänä, että kehitysvammaisten asioita hoidetaan hyvin. Oli monia asioita, jotka Tampereella aloitettiin ensimmäisten joukossa, kun oli kyse kehitysvammaisista ihmisistä. 

Hixa jatkaa: Ja meidän oppilaat todellakin saivat opetusta. Kasvatusneuvolasta kävi kerran viikossa psykologi keskustelemassa ja ohjaamassa henkilökuntaa. Myöhemmin kokouksiin tuli mukaan myös Epilän henkilökunta. Henkilökunnalla ei ollut virallista pätevyyttä opetukseen, sillä toiminta ei kuulunut kansakoululaitoksen alaisuuteen. Psykologi huolehti siitä, että virallisesti koululaitokseen kuuluva valvova opettaja tuli Kalevaan Saukonpuiston koulusta. Valvova opettaja kävi kerran lukukaudessa kuulustelemassa ja valvomassa, että toiminta oli valtakunnallisen harjaantumiskoulun opetussuunnitelman mukaista. Tämän vuoksi koululla oli lupa antaa todistuksia oppilaille, ja sillä oli heille suuri merkitys.

Hixa: Myös Ylisellä laitoksen oma harjaantumiskoulu aloitti 1970-luvulla. Toiminta ei ollut koulutoimen alaista, mutta ilmeisesti vanhempien pyynnöstä opetusta aloitettiin myös Ylisellä. Siellä oli kuitenkin tamperelaisia lapsia, ja mallia otettiin edistyksellisestä Tampereesta. Kun opetuksessa ei ollut mitään lakia takana. Lisäksi 1970-luvulla henkilökunta kouluttautui. Itsekin opiskelin yli kymmenenä kesänä kesäyliopistossa, kun aina oli jotain täydennyskoulutusta. Lopulta 1970-luvulla kouluhallitus myönsi erivapauden neljälle tamperelaiselle ja yhdelle Oululaiselle, joista tuli kehitysvammaisten opettajia. Hakemuksia oli muitakin, mutta Tampereelta erivapauden sai Irkka-Leena Harama, Marja Marttila, Anja Arola ja minä.

Tuila: Opettajakoulutusta harjaantumiskoulun opettajaksi oli 70-luvun lopulta lähtien. Pohjakoulutuksena heillä oli yleensä lastentarhanopettajan tutkinto. 1980-luvulla aloitettiin harjaantumisopetus vaikeimmin vammaisille niin, että opettaja antoi opetusta mm. laitoksissa sängyn vieressä. Sen myötä alkoi opettajakoulutus myös vaikeimmin kehitysvammaisten opettajille – pohjakoulutuksena hoitajan tai ohjaajan tutkinto. Heillä ei tarvinnut silloin olla opettajakoulutusta pohjalla. Nykyäänhän kelpoisuusvaatimukset ovat erilaiset. Peruskoululain tullessa voimaan 1985 kehitysvammaiset lapset saivat Suomessa oppivelvollisuuden, mutta silti vielä osa jäi sen ulkopuolelle. Esimerkiksi tietyt vaikeimmin kehitysvammaiset lapset ja osa lastenkodeissa tai laitoksissa asuvista jäi vielä oppivelvollisuuden ulkopuolelle. Vasta 1997 oppivelvollisuus tuli kaikille lapsille Suomessa.

Hixa: Muistan, miten 1980-luvulla herättiin kehitysvammaisten opetukseen. Olin itsekin televisiossa näyttämässä, minkälaisia materiaaleja voi tehdä. Teimme niitä itse paljon käyttöömme koulussa, sillä valmiita materiaaleja ei ollut olemassa.

Tuila: Teittehän te itse yhdessä opettajien kanssa kirjan, joka kertoi siitä mitä ympäristöstä löytyvät erilaiset merkit ja opasteet tarkoittavat. Aina kun kuljimme äidin kanssa kaupungilla tms., niin Hixa huomasi erilaisia merkkejä, että tuokin tarvitsee piirtää ylös ja selventää, mitä merkki tarkoittaa.

Hixa: Jäi mieleen, kun kävimme ravintolan miesten vessassa katsomassa merkkejä. Seurueessa ei ollut yhtään miestä, mutta tiedustelimme, jäikö miesten vessaan ketään. Ja kun vessa oli tyhjä, yksi livahti vessaan ja piirsi kaikki mahdolliset miesten vessan merkit talteen. Ja yksi jäi vahtimaan ulkopuolelle, Hixa naurahtaa.

Äitikerhon perustaminen ja toiminta yhdistyksessä

Epilässä oli äitikerho toiminnassa, ja elettiin 1950-luvun loppuvuosia. Myös Kalevan koulun yhteyteen haluttiin oma äitikerho ja Hixan toimesta sellainen perustettiin. Nopeasti sovittiin, että myös Ylisen keskuslaitoksella olevien perheiden äidit voivat käydä Kalevan äitikerhossa. Olihan Kalevan päivähuoltola kaupungin toimintaa, ja lapset sijoitettuna Yliselle kaupungin toimesta.

Hixa: Äitikerho kokoontui kerran viikossa. Ensin kokoonnuimme siihen vapaa-ajallamme, mutta lopulta vaadin, että se lasketaan työajaksi.  Meillä oli hirveän hauskaa. Juotiin kahvia ja naurettiin.

Mutta oli myös äitejä, jotka eivät aiemmin olleet muiden kanssa tekemisissä, eivätkä olleet nähneet muita kehitysvammaisia lapsia kuin omansa. Eräskin äiti tuli kerran mukaan, eikä puhunut juuri kenellekään. Lopussa muiden lähdettyä hän tiedusteli, että oliko kaikilla paikalla olleilla äideillä kehitysvammainen lapsi. Kun vastasin, että on, hän totesi: ”Ja silti ne nauroivat koko illan!” Hän ei tullut vielä seuraavalla kerralla, mutta myöhemmin kyllä osallistui sulateltuaan asiaa.

Välillä pidimme kokouksia myös Ylisellä, ja sen vuoksi myös sieltä uskalsi äitejä osallistua äitikerhoon. Parsimme siellä lasten sukkia ja pyjamia. Järjestimme myös yhdessä erilaisia tilaisuuksia ja juhlia. Kun äitikerho piti myyjäisiä, kaikki tuotot tulivat koululle. Osa tuotoista jaettiin Ylisen koululle, ja teimme sinne peiniä hankintoja. Osa käytettiin retkiin. Kyllä meidän molemmat lapset (Tuila ja Timo) olivat pienenä siellä "töissä".

Tuila: Muistan, että pienenä ollessa kehitysvammaiset ovat minua hoitaneet. Äitikerhon tapaamisia oli usein Kalevan päivähuoltolassa, ja olimme veljeni Timon kanssa pienenä mukana ja leikimme siellä. Kalevan päivähuoltolan leikkihuoneessa oli ihanat siniset lasten huonekalut. Ja ne on olleet vielä myöhemmin Kalevanpuistossa omien oppilaideni käytössä luokassa.

Hixa: Äitikerhot ovat olleet todella tärkeitä vertaistuen kannalta. Vanhemmat näkevät, että on muitakin samassa tilanteessa, ja silti voi pärjätä ja pääsee eteenpäin.

Tuila: Ja saa apua tarpeen mukaan ja tietoa, jota nykyään kutsutaan edunvalvonnaksi. Perheet kertoivat saamaansa tietoa eteenpäin muille perheille. Ja näinhän se menee edelleenkin.

Hixa: Silloin alkuun saatiin usein sosiaalitoimesta kehitysvammaistyön ensimmäinen sosiaalityöntekijä Kontuniemen Marjatta, kertomaan äideille erilaisista etuuksista, joista äidit eivät vielä tienneet. Marjatta oli meidän päivähuoltolan työntekijä, ja sai osan palkastaan päivähuoltolan kautta. Hän kävi paljon koululla/päivähuoltolalla, ja sen myötä vanhemmat uskalsivat ottaa eri tavalla häneen yhteyttä.

Tieto yhdistyksen perustamisesta saavutti nopeasti ja Hixa onkin ollut ensimmäisiä yhdistyksen jäseniä. Alkuvaiheessa yhdistyksen eteen on tehty paljon työtä yhdessä. 

Hixa: Teimme tuolloin paljon varainhankintaa, ja sen myötä perustimme yhdistyksen naistoimikunnan. Silloin oli vielä Ahosen Annelikin mukana. Järjestimme Tinatanssiaisia, ja kerjäsimme palkintoja arpajaisiin. Palkinnot olivat todella upeita ja arvostettuja, yksikin palkinto oli ylimitoitettu, sillä se oli Kruunukalusteen rokokookalusto. Meidän Tuilakin oli juhlissa myymässä arpoja. 2000-luvulla olen ollut kerran kutsuttuna naistoimikuntaan, mutta nykyään siellä on jo uudet kasvot toimimassa.

Kiitämme haastattelusta ja kaikesta kehitysvammaisten ihmisten ja perheiden sekä yhdistyksen eteen tehdystä työstä! On hienoa, miten Hixa ja Tuila Saarentaus ovat olleet kahdessa sukupolvessa avaamassa ja sulkemassa erilaisia ympyröitä. Ja siten, että koko perhe on ollut mukana, kukin omassa roolissaan. Kiitos!

”Tukiyhdistys on kuudenkympin kynnyksellä!

Hyvä sieltä on elämää tähystellä,

mennyttä matkaa mietiskellä,

yhdistyksen toimintaa ihmetellä:

Kerhoja, retkiä, leirejä,

perheiden tukea, matkoja, myyjäisiä.

Mitä hienoa vielä onkaan edessä?

Uutta ja upeaa kohti mennään yhdessä!”

                             -Tuila-

Voit tutustua Hixan ja Tuilan ystäväkirjoihin alla olevista linkeistä.

KOTIASKARRUTUKSESTA SE ALKOI…  

Tukiyhdistys on sen toimintahistorian aikana omalla esimerkillään kehittänyt uusia palveluja.  Jo vuonna 1968 yhdistys aloitti ”kehitysvammaisten kodeissa tapahtuvaa kotiaskarrutustoimintaa”. Sillä tarkoitettiin kehitysvammaisten lasten ohjaamista arjen taidoissa omassa kotiympäristössä. Yhdistyksen toimintakertomusten mukaan vuonna 1971 askarrutusta voitiin laajentaa kolmena päivänä viikossa tapahtuvaksi.

Mainittakoon, että Tukiyhdistys oli edistyksellinen myös puheopetuksen saralla. Yhdistyksen palkkaama puheterapeutti antoi terapiaa kehitysvammaisille lapsille jo vuonna 1972. Jossain vaiheessa yhdistyksellä oli jopa kaksi puheterapeuttia.

Kotihoidon ohjausta järjestettiin myös muissa Tukiyhdistyksissä 1960-luvulla. Yhdistykset saivat tukea näihin kuntouttaviin ohjaustoimintoihin yleensä sekä kunnalta että valtiolta. Näin myös Tampereen yhdistys. Toimintakertomusten ja tilinpäätösten mukaan Tampereen kaupunki tuki toimintaa vuonna 1969 2000 markalla ja valtio vajaalla 3000 markalla. Tämä tuki saatiin sekä päiväkerho- että askarrutustoimintaan.

Tarve askarrutukseen syntyi luonnollisesti puutteellisesta lainsäädännöstä. Vajaamielislain epäkohta oli laitoskeskeisyys eikä kunnilla ollut avohuollon järjestämisen velvollisuutta. 1960-luvulla tämä tiedostettiin ja myös valtion taholla aloitettiin selvitystyö. Tämä tarkoitti toisin sanoen kehitysvammalain valmistelua. Lakihan tuli voimaan vuonna 1978. Ja vasta kehitysvammalaissa määriteltiin väljästi tarpeellista ohjausta, kuntoutusta ja toiminnallista valmennusta sekä läheisten ohjausta ja neuvontaa. Tätä oli siis tehty jo osana järjestötyötä Tampereella 1960-luvun lopulta alkaen.

Tukiyhdistyksen toimintakertomusten mukaan kehitysvammaisia tavattiin kerran viikossa ja työskentelyaika oli 1–2 tuntia. Sitä mukaa, kun Tampereella päivähuoltolatoiminta kehittyi, osa asiakkaista siirtyi päivähuoltolaan ja askarrutukseen voitiin ottaa uusia asiakkaita. Yhdistys oli aloittanut musiikki- ja kehityskerhot, joihin näitä lapsia/nuoria ohjattiin askarrutuksen avulla. Järjestyksessään toinen kotiaskarruttaja oli nyt jo ansaittuja eläkepäiviä viettävä kehitysvammaisten hoitaja Irma Kemppainen.

Myöhemmin työ siirtyi Tukiyhdistykseltä Pirkanmaan erityishuoltopiirin kuntayhtymän toiminta-alueeksi nimellä avohuollon ohjaus. Kuntayhtymältä Tampereen kaupungille se siirtyi 1990-luvun lopulla ja avohuollon ohjauksesta tuki kotihoidon ohjauksen kautta kuntoutusohjausta.

Pitkään yhdessä toiminut parivaljakko eli kuntoutusohjaajat Irma Kemppainen ja Helmi Vuorinen-Moilanen siirtyivät osaksi kaupungin vammaispalvelujen kehitysvammahuoltoa. Hallinnollisten ja toimintaympäristön muutosten myötä kotiaskarrutus on muuttunut yksilöllisten terapia- ja tukipalvelujen kehittymisen myötä perheiden sosiaaliohjaukseksi.  Kotiaskarrutuksesta tuli kotihoidon ohjauksen ja kuntoutusohjauksen kautta sosiaaliohjaajien  työsarkaa. Samalla toiminnan päätehtävä on siirtynyt kuntouttavasta toiminnasta palvelujen ja tukitoimien ohjaukseksi ja siten perheiden jaksamista tukevaksi toiminnaksi.

Videotervehdyksensä 60-vuotiaalle yhdistykselle ovat antaneet neljä kaupungin vammaispalveluissa työskennellyttä naista, jotka ovat tehneet yhdistyksen kanssa pitkään yhteistyötä. Irma Kemppainen, Helmi Vuorinen-Moilanen ja viimeisimpänä vammaispalvelutoimistossa alle kouluikäisten lasten perheiden sosiaaliohjajana toiminut Satu Sukanen. Päivi Mattila puolestaan muistaa siirtymät 1980-luvulta asti, ensin kehitysvammaisten sosiaalityöntekijänä ja myöhemmin hallinnollisena toimijana, kuten suunnittelupäällikkönä, näitä muutoksia edistäen. Päivi on toiminut myös tukiyhdistyksen hallituksessa.

Videotervehdykset ovat nähtävillä sivun alaosassa. 

Tekstin kokosi Tarja Sipponen

TOIMITILAT  JA TAMPEREEN KEHITYSVAMMAISTEN ASUNTOTUKISÄÄTIÖN PERUSTAMINEN

Toimitilojen suuri merkitys tukiyhdistyksen toiminnalle

Vuosina 1960–1977 yhdistys toimi Kalevan ja Epilän päivähuoltolan tiloissa sekä Kehitysvammaisten Tukiliiton toimistossa. Vuonna 1977 palkattiin ensimmäinen toiminnanjohtaja yhdistykseen osapäiväiseksi työntekijäksi. Tästä alkoi aiempaa ammatillisempi ja aktiivisempi ote Tampereen Kehitysvammaisten tukiyhdistyksen toiminnassa. Vuonna 1977 yhdistys vuokrasi toimiston Hämeenpuiston varrelta ja saman vuoden syksyllä Labko Oy lahjoitti Käpytie 6:ssa sijaitsevasta kiinteistöstä yhdistyksen toimiston ja kerhojen käyttöön 85 m2 tilat, jotka yhdistys kunnosti. Suuremmat tilat helpottivat kerhojen järjestämistä, erilaisten välineiden, kuten soittimien säilytystä jne. Nyt tilaa ei tarvinnut aina käytön jälkeen tyhjentää.

Tampereen Onkiniemessä tuli myyntiin suurehko asuinrakennus. Suunnitteluinsinöörin silmin Kalevi Ahonen näki, että tontilla olisi tilaa rakentaa myöhemmin vielä toinenkin rakennus, kehitysvammaisten asuntola. Ja kun ajatus oli päähän putkahtanut, Kalevi Ahonen toimi. Hän ja Anneli Ahonen päättivät ostaa talon perustettavan säätiön lukuun, he myivät yhden kaupunkiasunnon, perustivat säätiön (Tampereen Kehitysvammaisten Asuntotukisäätiö) ja sijoittivat rahat säätiön peruspääomaksi. Toimitilojen käyttöoikeus luovutettiin tukiyhdistykselle.

Tampereen Kehitysvammaisten Asuntotukisäätiön 20-vuotishistoriikissa Kalevi Ahonen on kertonut säätiön synnystä näin: ” Asuntotukisäätiön syntysanat lausuttiin keväällä 1979 Likolammella keittiönpöydän äärellä,  Risto-pojan täyttäessä 17 vuotta. Mietimme vaimoni Annelin kanssa missä Riston olisi parasta asua täysi-ikäiseksi tultuaan. Laitoshoito vaihtoehto ei tuntunut meistä hyvältä ja parhaaksi vaihtoehdoksi nousi pienehkö ryhmäkoti, jollaisista olimme Ruotsista kuulleet, mutta joita kaupungissamme ei ollut. Päätimme perustaa asuntotukisäätiön, lahjoittaa sille alkupääoman ja näin sitouduimme tavanomaisen vammaistyön lisäksi pyrkimykseen saada aikaiseksi asumis- ja hoitovaihtoehtoja kehitysvammaisille. Ystävämme Antti Lehtinen laati säätiölle säännöt, joille perustamislupa annettiin ja säännöt vahvistettiin 24.5.1979 ja se rekisteröitiin oikeusministeriön säätiörekisteriin 24.8.1979. ”

Yhdistyksen toimisto ja kerhot saivat näin mainiot toimitilat keskeltä kaupunkia, mikä vauhditti toimintojen laajentamista ja kehittämistä.

Vuotta myöhemmin yhdistys osti Asuntotukisäätiöltä talon alakerroksen toimiston ja kerhojen käyttöön, vaikka varattoman yhdistyksen monia hallituksen jäseniä taloudellinen vastuu hirvittikin. Varoja tilojen maksamiseen kerättiin sittemmin monien erilaisten aktiviteettien ja yhteistyökumppaneiden avulla.

Vuosituhannen vaihteessa yhdistys sai edullisesti Asuntotukisäätiöltä toimistotilat  Onkiniemenkadulta naapuritalon kellarikerroksesta, jonka myötä tilaa oli nyt riittävästi sekä toimiston että lisääntyneiden kerhojen käyttöön.

Onkiniemenkodit talkootyöllä alkuun

Tampereen Kehitysvammaisten Asuntotukisäätiö rakennutti 1990-luvun alussa Onkiniemenkatu 5:n tontille 15-paikkaisen asuntolan, Onkiniemenkodit, jossa jokaisella kehitysvammaisella on yhteisten tilojen lisäksi oma huoneisto. Asuntolan toiminnan alkuvaihe perustui osin vanhempien talkootyöhön, koska palvelua ylläpitävä tukiyhdistys sai yhteiskunnalta rahaa vain yhden hoitajan palkkaamiseen, kun tarve olisi ollut 2–3 virkaa. Asukkaiden vanhemmat vastasivat viikonloppujen ruoka- ja muusta huollosta, eivätkä kaikkien vanhemmat tai muut sukulaiset voineet osallistua työhön. Jotkut pelkäsivät myös vastuuta toisten nuorista. Vanhemmat jaksoivat puurtaa viisi vuotta, sen jälkeen on saatu resursseja lisää. Myös tästä näkyy, miten vanhempien ja omaisten aloitteesta alkanut toiminta saadaan myöhemmin yhteiskunnan hoidettavaksi. Kiinteistö on edelleen Tampereen Kehitysvammaisten Asuntotukisäätiön omistuksessa, mutta palvelun tuottaa TampereMissio ry. Rongankoti Onkiniemi on ohjatun asumisen yksikkö.

Tampereen Kehitysvammaisten Asuntotukisäätiö on rakennuttanut usean pirkanmaalaisen kunnan alueelle yhteensä kahdeksan hoitokotia, neljä ryhmäkotia ja yhden päivähoitoyksikön eli asunnot 150 henkilölle. Asuntotukisäätiö pitää yllä asuntoloiden lisäksi muun muassa Kuuslahden leirikeskusta, jossa tukiyhdistys järjestää kesä- ja viikonloppuleirejä.

Kalevi Ahosen kuoleman jälkeen vuoden 2010 alussa yhdistyksen puheenjohtajakin toiminut Markku Hiltunen valittiin myös Tampereen Kehitysvammaisten Asuntotukisäätiön hallituksen puheenjohtajaksi. Säätiön asioihin perehtyminen on vaatinut koko hallitukselta tiukkaa perehtymistä, sillä aiemmin Ahonen hoiti niitä suvereenisti yksin tukiyhdistyksen toimistoavun turvin.

Markku Hiltunen: Säätiön toiminta nykyisin

Säätiön alkuaikoina useat uudet kodit rakennettiin yhteistyössä Pirkanmaan Sosiaalipalvelujen Kuntayhtymän kanssa. Säätiö tuotti kiinteistöt ja kuntayhtymä tuotti hoivapalvelut. Tämä yhteistyö rakentui luottamukselle, jota luotiin kuntayhtymän liittohallitus-  ja liittovaltuustoaikoina vuosikymmenten aikana.

Kehitysvammaisia ihmisiä oli Tampereella ja ympäristökunnissa runsaasti ikääntyvien vanhempien vastuulla kotona. Huoli ”aikuisten lasten” elämästä selviämisestä oli päällimmäisenä. Asumistarve kasvoi nopeammin kuin uusien ja vapautuvien asuntojen muodostuminen. Säätiömme oli tuolloin oiva ratkaisu rakentamaan eri puolille Pirkanmaata uusia asumisyksikköjä. Asuntotarve oli suuri omatoimisille vielä kotonaan asuville kehitysvammaisille ihmisille. Näin syntyi harkitusti ryhmäkoteja, joissa tavoitteena oli perhemäisyyden luominen.

Kun Paras-puitelaki uudistus vaati poistamaan kuntayhtymien ja kuntien tarjonnan päällekkäisyyksiä, lopetettiin Pirkanmaan Sosiaalipalvelujen Kuntayhtymä 1.1.2009.

Hoivapalvelujen tuottaminen siirtyi kuntien vastuulle. Parkano, Ylöjärvi, Kangasala sekä Akaa ostivat myös säätiön omistamat kiinteistöt. Tampere ja Mänttä-Vilppula päätyivät tuottamaan vain lakisääteisen hoivapalvelun ja vuokrasivat säätiömme kiinteistöt. Säätiömme tehtävä uusien asumisyksikköjen rakentajana päättyi Kuntayhtymän lakkauttamisen myötä eikä uusia asumisyksikköjä ei ole myöhemmin rakennettu. Nykyisin säätiömme toimii edelleen Tampereen kohteissa sekä Vilppulassa:

• Ryhmäkodit Tampereella: Onkiniemenkodit, Rantaraittikoti, Hälläpyöräkoti, Puuwillakoti ja Kaarilan ryhmäkoti
• Ryhmäkoti Vilppulassa: Pihlajakoti
• Tukiasuminen Tampereella: Kaarilanaukio 6 ja Rantahovi                 
• Kuuslahden leirikeskus