Harjoittelijan blogi: Osallisuus ei synny itsestään

Moikka!

Olen Evaleena, tuttavallisemmin Eve, viimeisen vuoden yhteisöpedagogiopiskelija Humakista. Olen viettänyt kesäni harjoittelussa Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry:ssä. Olen päässyt suunnittelemaan ja ohjaamaan kesän päiväleirejä, tekemään koonteja erinäisistä palautteista, laajentamaan yhdistyksen kuvatukipankkia, kokoamaan sohvaa ja jopa kouluttamaan työyhteisöä tukiviittomien käytöstä. Saan ilokseni suorittaa myös viimeisen harkkani syksyllä täällä ja pääsen osaltani kehittämään yhdistystä ihan organisaatiotasolla, mikä tuntuu aika huikealta.  Mutta tämä teksti ei kerro tämän enempää harjoittelutehtävistä. Se kertoo yhdestä ajatuksesta, jota olen jäänyt kesän aikana pohtimaan. Osallisuus ei synny siitä, että kaikki ovat samassa tilassa. Se ei myöskään synny tyhjiössä. Osallisuus rakennetaan yhdessä, mutta se tarvitsee tukea rakentuakseen. Ja ohjaajan vastuulla on olla sen tuen mahdollistaja.

On helppoa ajatella, että kun toiminta on avointa kaikille, kaikki pääsevät mukaan. Mutta mukaan pääseminen ja mukana oleminen ovat kaksi eri asiaa. Kukaan ei suunnittele toimintaa tarkoituksella niin, että joku jäisi ulkopuolelle, varsinkaan tässä työssä. Silti asioita jää huomaamatta, ihan inhimillisistä kuin myös rakenteellisemmista syistä, kuten opitusta ableismista, joka istuu ajattelussamme syvemmällä kuin arvaammekaan. Ja juuri se siinä on salakavalaa. Katsojaksi jääminen tapahtuu usein hiljaa.

Leireillä olikin ilo huomata, miten ammattitaitoisesti työyhteisö näitä hiljaisia kynnyksiä purkaa, usein aika pienillä valinnoilla. Kun suunnittelimme leirille levyraatia, arviointia varten tehtiin alusta asti hymynaamakortit Papunetin kuvatyökalulla, sillä pelkkä keskustellen arviointi olisi jättänyt osan porukasta kuuntelijan rooliin. Korttien avulla jokainen pääsi kertomaan mielipiteensä, eivätkä ne olleet erityisjärjestely muutamalle, vaan kaikki käyttivät niitä. Pieni juttu, jonka mukaan ottaminen ei tuntunut mitenkään erityisen hankalalta. Ja ehkä juuri siinä on saavutettavuuden ydin. Se ei ole lisä, joka liimataan toiminnan päälle, vaan tapa suunnitella toiminta alusta asti kaikille.

Taustani on tanssin parissa, ja siellä olen tottunut siihen, että sama liike näyttää jokaisen kehossa erilaiselta, ja niin sen kuuluukin. Tanssissa tai taiteessa yleensäkin arvostetaan ja tavoitellaan omaa tapaa ja tyyliä tehdä. Miksi sama ajattelu ei ole itsestäänselvyys kaikessa toiminnassa? Miksi kysymme niin usein, kuka pystyy osallistumaan, emmekä sitä, miten voimme muokata toimintaa sellaiseksi, että jokainen pystyy omalla persoonallisella tavallaan ottamaan osaa?

Ja hei, en todellakaan väitä, että osaisin tämän vielä. Kesä opetti, että usein saavutettavuus on pieni asia, laminoitu kortti, yksi viittoma tai hetki lisää aikaa. Toisinaan se vaatii enemmän esimerkiksi rahaa, aikaa ja kokonaisten rakenteiden muuttamista. Maailma on rakennettu meille vammattomille, ja suurin osa meistä kulkee pää pimennossa, haluttomana muuttamaan mitään. En usko, että kyse on lähtökohtaisesti ilkeydestä tai tyhmyydestä, vaikka varmasti sitäkin joukkoon mahtuu. Useammin kyse on tottumuksen voimasta, vallasta ja ihan erityisesti laiskuudesta. Osallisuus ja saavutettavuus eivät ole palveluksia, joita jollekulle tehdään, vaan lähtökohta, jonka varaan yhteinen toiminta rakennetaan. Vanhoja rakenteita voi purkaa ja rakentaa uudelleen, pala palalta. Jos siis jaksaa.

Lopuksi pari kiitoksen sanaa. Kiitos, kun sain olla osa ihan parasta työyhteisöä. Kiitos Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry:lle ja kiitos mahtaville leiriläisille kesästä. Nähdään harrastekursseilla!

Eve